Sillä nimellä kutsuin sämpylää,
jonka nappasin aina sellaisina päivinä,
kun lounas piti korvata jossain
siinä sivussa hotkaistavalla sämpylällä.

Työskentelin tuolloin media-alalla –
unelmieni työssä.

Mutta työ oli määräaikainen.

Suoritin ansaitakseni aina seuraavan
määräaikaisen pätkän.

Suoritin enemmän, nopeammin, kovemmin.

Ajattelin, että kenties suorittamalla ansaitsisin
myös vakituisen työsuhteen.

Ja mitä enemmän suoritin, sitä enemmän sain tehtävää.

Vuosien saatossa määräaikaisuuksia kertyi tusinan verran. Mitä enemmän vuosia kertyi, sitä ylikuormittuneemmaksi itseni tunsin.

Vuoden 2016 syksyllä löysin itseni työterveyslääkärin vastaanotolta. En saanut enää nukuttua. Sain raivokohtauksia. Kasvoilleni nousi outoa ihottumaa. Leposyke huiteli hurjissa lukemissa. Oravanpyörä oli väsyttänyt minut.

Kun kesällä 2017 suljin työpaikan oven viimeisen kerran, tajusin, etten halua tulla muistetuksi työjuhtana, jollaiseksi minua silloin kutsuttiin.

Päätin, että on aika kapinoida sekä omia suorittamiseen taipuvaisia toimintamalleja että yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä vastaan.

Ymmärsin myös, että vika ei ole yksinomaan minussa. Vikaa on myös työelämässä, jonka on muututtava kestävämmäksi, jotta me ihmiset voisimme tehdä työtämme hyvinvoivina.

Siksi minä haluan kapinoida tehokkuutta ja jatkuvaa tekemistä arvostavaa suorituskulttuuria vastaan – kulttuuria, joka väittää meille, että lepo pitää ansaita tekemällä ja että aina voisi tehdä vielä vähän enemmän.

Ja näin minusta tuli hyvinvointikapinallinen.